Inspired by Jim Carrey
Luin Jim Carreyn haastatteluja (linkit tekstin lopussa), ja katsoin Netflixistä elokuvan Jim & Andy: The Great Beyond, josta Ilta-Sanomat sanoo seuraavaa:
”Kyseessä on valtavien arkistomateriaalien avulla koostettu dokumentti vuoden 1999 elokuvan Man on the Moonin kulisseista. Carrey esitti elokuvassa Andy Kaufmania ja tämän alter egoa Tony Cliftonia, eikä luopunut roolihahmoistaan edes kuvaustauoilla. Carreyn mukaan hän on irtaantunut minuudestaan mentyään tarpeeksi syvälle elokuvarooleihinsa.”
Olen itsekin kokenut jotakin vähän samankaltaista.
Havahtumiskokemus
Vaikkei maailma loppunutkaan 21.12.2012, niin oma elämäni on muuttunut toisenlaiseksi näinä noin seitsemänä vuotena. Sittenkin oli eräänlainen vanhan loppu – ja uuden alku. Koin vuonna 2016 henkisen heräämisen tai ehkä ennemminkin havahtumisen, joilla ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Kokemus sai kyseenalaistamaan itseni, egoni, ja elämäni, sillä koin olevani oleva – enkä vain se ihminen, joka luulin olleeni. Tuntui kuin olisin syntynyt uudelleen samaan kehoon. Käsitykseni todellisuudesta meni uusiksi, ja se oli alkuun hämmentävää.
Ehkä kirjoitan tätä itseni lisäksi myös heille, jotka ovat havahtumassa tai oivaltamassa jotakin itsestään ja siitä mitä on; ja mihin saattaa liittyä erinäisiä ”oireita”. Heille, keiden maailma vaikuttaa muuttuvan tietämättä miten ja miksi. Jotka kokevat kummia oireita ilman syytä; huimausta, irrallisuutta, levottomuutta, hämmennystä, ahdistusta, selittämätöntä iloa ja autuutta, yhteydettömyyttä useisiin asioihin, tunteiden vuoristorataa, kiinnostumattomuutta yms. Eikä ole ketään lähipiirissä kertomassa, että se on luonnollista. Emme ole yksin. Sellaista tapahtuu maailmalla, vaikka valtavirtauutiset eivät siitä kerrokaan. Poikkeuksena tietysti muuan Carrey.
(Yllä kuvattuja asioita ovat ihmiset raportoineet kokeneensa, vaikka heidän kehonsa on täysin terve.)
Itse havahtumis- tai heräämiskokemusta ei voi sanoin kuvata eikä välittää sellaisenaan eteenpäin. Se vain tapahtui. Kokemuksen vaikutuksia minulla olivat hämmennyksen ja levottomuuden jälkeen rauha, nauru kaiken järjettömyydelle, maailman ymmärtäminen jonkinlaiseksi peliksi, todellisuuskäsityksen muuttuminen todellisuuden pysyessä itsenään. Intuitiiviset paikkansa pitävät ajatukset, vapautuminen hetkeksi kehon rajoituksista, yhteyden kokeminen siihen, mitä on. Jotkut nimittävät sitä universumiksi tai luojaksi, korkeammaksi itseksi tai sieluksi.
Havahtumisen koettuani ymmärsin silloin, että nimeni ja millaisena olin itseäni pitänyt oli vain jonkinlainen symboli omalle uskomusjärjestelmälleni. Siitä seurasi olemassaolon kriisi (joka meni ohi) – koska en ollutkaan se, joka luulin olleeni. Enkä voinut enää sitä tietoa kieltääkään. En tiennyt, kuka oikeastaan olin. Luulin saaneeni pelkän menolipun mitä oudoimmalle tripille, ja kävelin ympäriini koittaen rauhoittua. En tosiaan tajunnut mitä helvettiä minulle tapahtui. Silloin tuntui kuin aivot olisi irtisanoutuneet tehtävistään ja mielen muurit murtuneet. Todettakoon nyt sekin, että olin selvinpäin.
Olin havahtumisen aikoihin silloisen naisystäväni seurassa, ja oli jokin kosketus johonkin maailmassa. Toisen pelkkä läsnäolo ja rauhallisuus rauhoitti kummasti. Pidin aluksi kokemukseni omana tietonani, sillä en tiennyt lainkaan, mitä minulle tapahtui ja mitä siitä edes sanoisin. Kukaan ei kysynyt. Vastaus olisi ehkä pelottanut. Luulisin lähipiirini kuitenkin jotain huomanneen, kun aloin lukea ”outoa” kirjallisuutta muun muassa rajatiedon puolelta, ja löysin blogeja joissa kuvailtiin sitä mitä olin itsekin kokenut, mikä oli helpotus. En ollut ainoa, enkä hullu, enkä erityinen. Ja aloin nähdä asioita toisella lailla. Ajatukseni alkoivat muuttua. Jossain vaiheessa tuntui siltä kuin katselisin itseäni ja elämääni kykenemättä kontrolloimaan ajatuksia tai tapahtumia; ja kykenemättömyys kontrolliin sai aikaan olon, että jokin olisi kaapannut kehoni – what the fuck is happening to me……..
Mitä sitten oikeastaan kokemuksessa tapahtui? Kun ajattelen, kuka havaitsee ajattelun? On mieli, jossa on ajatuksia, ja käsitys omasta itsestä, ja joku niitä kykenee havainnoimaan. Ikään kuin paikalla olisi ollut joku toinenkin, tarkkailija tai jonkinlainen sisäinen avaruus, jossa ajatukset lipuvat, siis joku muu kuin itse. Vaikka ketään muuta ei paikalla ollutkaan. Silloin ensimmäistä kertaa tiedostin ”oman identiteettini” ihmisen tekemän identiteetin ”takana”, ja tiedostin tiedostavani sen. Ajattelulla ei ollut oikeastaan mitään keinoa käsitellä sellaista havahtumista, ei mitään millä puolustautua. Siksi on erinäisiä puolustusmekanismeja estämään sitä tapahtumasta. Havahtuminen voi olla vähän haastavaa, kun todellisuuskansi lentää ilmoihin kuin samppanjakorkki.
Havahtuminen saati lopullinen herääminen ei kuitenkaan varmastikaan tule kellekään, joka ei siihen olisi valmis, ja siksi siinäkään ei ole mitään pelättävää. Ego – itse tekemäni erillinen ja kuvitteellinen minä luuli kuolevansa, kun elämän myötä rakentamani minä-kuva tavallaan luhistui kuin korttitalo. Tai jokin sen kerroksista. Ajatteluvirta jatkui ja jatkui, kun mieli yritti selvittää mitä tapahtui, eikä saanut otetta oikein mistään. Sitten oli hetkiä, kun asioita tapahtui samaan aikaan, kun ajattelin niitä. Kun lakkasin yrittämästä hillitä ajattelua, se sitten vähitellen loppui. Totesin olevani, vaikka en ajatellut yhtään mitään.
Omien ajatusten muuttuminen itsestä alkoi ilmenemään kummallisin tavoin maailmaani. Ne ystävät, sukulaiset ja piirit, jotka olivat olleet osa elämääni katosivat hiljalleen. Moni asia menetti merkityksensä. Hävitin valokuvani ja työtodistukseni. Eteisen peili tippui kerta toisensa jälkeen matolle, ja lopulta heitin sen roskiin. Leikkasin korttini palasiksi – pankkikorttia ja ajokorttia myöten. Kaappien– ja ovienkahvat kotona irtoilivat. Pohdin nimenmuutosta. Kissat löysivät uudet kodit. Ynnä muuta sellaista. Se mitä luulin olleeni vain vähitellen katosi, niin kuin silloinen ”minäkin”. Ei ollut oikein mitään, mihin tarttua tai kuka olla. Ja silti pystyin vain olemaan.
Mitä sitten olen? Jokainen elävä olento voi tietää varmuudella yhden asian; sen että se on. Lähes kaikki muu voidaan kyseenalaistaa, mutta ei sitä. Oleminen ei riipu uskomuksista tai mistään muustakaan. Käsitän itse Descartesin kuuluisan lauseen
”ajattelen, siis olen” siihen suuntaan, että ”ajattelen, siis jotain on.”
Sanat puolestaan ovat symboleita, jotka osoittavat jonkinlaiseen mielikuvaan tai toiseen symboliin. Eihän sana Kuu ole itse Kuu. Tai kartalla oleva järvi ei ole itse järvi. Eräältä kannalta olen ajatus Yhden Kaiken-mikä-on mielessä. Toisaalta voisin halutessani esittää melkein mitä tahansa, mitä päähän pälkähtää. Tai no, ainakin omia käsityksiäni siitä. Maailma näyttää minusta enemmänkin suurelta näytelmältä, jossa moni haluaa itse luoda ja itse ohjata omaa elämäänsä – olla sellainen kuin itse haluaisi olla. Mutta tällöin maailmalla ei ole muuta tarkoitusta eikä merkitystä kuin se, minkä sille itse antaa.
Perimmiltään kuitenkin olen ja haluankin olla sellainen kuin millaiseksi Lähde tai Luoja tai Elämä minut loi – koska olen ollut usein väärässä kuvitellessani millainen luulisin itse haluavani olla.
Havahtuminen voi siis aiheuttaa jonkinlaisia fyysisiä ja tunneoireita, koska ne ovat peräisin mielessä tapahtuvista muutoksista. Se voi tuoda pintaan irtipäästettäviksi asioita, jotka eivät enää sovi ajatuksiin itsestä, toisista, maailmasta, elämästä jne. Jos sitä tuntee epämukavuutta jostakin asiasta, se saattaa olla vain keino tulla tietoiseksi jonkin oikaisun tai muutoksen tarpeesta, jotta voisi tuntea olonsa hyväksi ja mukavaksi; kokea enemmän rauhaa, iloa, rakkautta.
Havahtumiset tapahtuvat tietääkseni yksilöllisin tavoin, siis kuin räätälöitynä henkilökohtaisesti merkityksellisenä kokemuksena. Tai mistäs minä tietäisin, mutta omassa tiedossani ei ole tätä kirjoitellessa, että maailmassa olisi koettu jonkinlaista joukkoheräämistä. Havahtuminen poistaa myös tuomitsemisen tarpeen.
Tavallisesti yksilö muuttuu (jos muuttuu), kun hän tuntee riittävästi epämukavuutta ja tyytymättömyyttä omassa elämässään, minkä seurauksena hänelle syntyy tarpeeksi halukkuutta johonkin parempaan. Toni Wirtanen osuu aika lähelle laulaessaan ”Se sattuu hetken aikaa, kun sun silmät aukeaa. Taistelet vastaan ennen kuin sä pystyt luottamaan. Voi olla, että sua ei ohjelmoitu uskomaan. Ei vaikka totuus vapauttaa.”
Jim Carrey explains his spiritual awakening
IS: Jim Carrey: ”Minua ei ole olemassa”
IS: Näyttelijän käytös gaalassa ihmetyttää
Episodi: Mitä ihmettä Jim Carreylle on tapahtunut?
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu verkkolehti Nauhalaisessa 20.1.2020
muokattu 26.4.2026
Riku J Kuokkanen
https://kosminenvalo.wordpress.com/blogi/
Eckhart Tolle: Uusi Maa – Elämän tarkoituksen oivaltaminen