Opit sen mitä opetat. Se mitä opetat, ajatuksesi ja sanasi ja tekosi, kertoo siitä mikä on sinulle totta. Itse asiassa jokainen opettaa kaiken aikaa, koska kukaan ei voi olla ilmaisematta jotakin. Siinä mielessä se ei ole itsessään vapaaehtoista.
Ajatukset saavat aikaan havaintoja. Edelleen ajatukset ovat yhteydessä ajattelijansa mieleen, ja niitä voi muuttaa siellä, missä ne ovat. Se että ajatuksia näyttää tulevan ja menevän tarkoittaa vain, että välillä olet niistä tietoinen ja välillä et. Mielessä ne kuitenkin ovat ja voit valita, mitä haluat nähdä. Muuttaaksesi jotakin sinun on vain tunnistettava siihen syy, luovuttava siitä, ja annettava Pyhän Hengen tuoda jotain tilalle.
Tämä on myös anteeksiantamisen lyhyt versio:
1) tunnista syy näkemääsi maailmaan
2) luovu siitä
3) salli tilalle tulla jotain muuta (tämä kohta ei riipu sinusta, kaksi ensimmäistä riippuvat)
4) totuutta ei anneta anteeksi
Ainoastaan Jumalan Ajatukset ovat muuttumattomia, koska Hän on Muuttumaton, niin kuin sinäkin olet sellaisena miksi Hän sinut loi. Hän ei milloinkaan muuta mieltään sinun suhteesi, ja Häneen voit aina turvata. Totuus ei voi riippua mistään uskomuksesta, vaikka sen pitäminen päämääränä vaatiikin uskoa.
Täytyy olla niin, että voit opettaa vain sellaista, mitä olet itse oppinut – niin kuin voit myöskin antaa vain sellaista, mitä sinulla itselläsi on. Vasta kun kykenet ensin itse hyväksymään asian, pystyt antamaan sen edelleen. Se mitä annat palautuu sinulle takaisin – ei välttämättä sieltä samasta paikasta tai samassa muodossa, mutta kuitenkin vähintään yhtä hyväksyttävänä.
Niinpä jokainen on oppilas ja opettaja. Silloin kun olet yhdessä muiden kanssa, opit mitä olet, koska olet opettanut ja opetat mitä olet. Niin kuin näet lähimmäisesi, niin näet itsesi ja millaisena pidät häntä, sellaisena koet itsesi. Siten sinun käsitykseen itsestäsi ei vaikuta niinkään se, mitä toiset sinusta ajattelevat, vaan mitä sinä ajattelet heistä. Tunnistamalla toisissa olevan viattomuuden ja syyttömyyden tunnistat sen myös itsessäsi, ja voisikin sanoa, että ajassa ja maailmassa olemme olemassa toinen toisiamme varten.
Opettajan päämääränä on opettaa se mitä hän on oppinut niin, etteivät oppilaat enää tarvitse häntä. Ainoa todellisuuden Opettaja, Joka tietää kaiken, on jokaisen oikeassa mielessä asustava Pyhä Henki, sisäinen Ääni tai miksi kukin Sitä kutsuukin. Epätoden opettaja – joka asustaa väärässä mielessä, ei tiedä mitään ja johtaa pelkoon – on ego. Sinun oppimisellasi ei kuitenkaan ole rajoja, koska sinun tahtosi on rajaton ja vapaa. Mutta oppimisella on silti oltava päätepiste, jota se ei voi ylittää. Koska mitä se voisi olla, mitä Jumalan tarvitsisi opetella? Ja kuka Häntä opettaisi? Rakkautta ei voida oppia, koska sen merkitys on siinä itsessään mitä se on. Mutta esteet sen läsnäolon tiedostamiselle voidaan oppia poistamaan.
Anteeksiantamista ei tarvita Taivaassa, koska mitä siellä pitäisi antaa anteeksi? Se ei kuulukaan luonnostaan mieleen. Tarve siihen tuli, kun opetit itsellesi, että olet jotain mitä et ole, ja että haluat vastustaa Jumalan Tahtoa. Sellaista et voi oppia, koska Hänen Tahtonsa ja sinun tahtosi ovat sama, ja Hän loi sinut. Koko nurinkurinen havaintomaailma ja uni – jossa seurauksesta on tullut syy ja syystä seuraus – on seurausta väärinymmärryksestä, jonka mukaan sinä olisit isä Isällesi ja oma luomuksesi. Opittuasi tuomitsemaan sinun on kuitenkin yhtä lailla opittava antamaan anteeksi, mikä kumoaa sen mitä itse itsellesi opetit.
Oppiminen tähtää yleensä muutokseen, ja muutokset voivat tuntua pelottavilta heistä, jotka luulevat olevansa erossa Jumalasta. Vaikka mitään pelättävää ei olekaan. Vanhoista tavoitteista luopuminen tai ainakin niiden kyseenalaistaminen on kuitenkin oppimiselle olennaista, koska silloin kun käsität, että et itse tiedä tai ymmärrä, olet avoimempi oppimaan Pyhältä Hengeltä. Kun et tiedä omaa parastasi, Hän voi opettaa sinulle mikä se on. Kuka mitään silloin oppii, kun tietää? Tai kuvittelee tietävänsä.
Muistamisesta
Kukaan ei voi muuttaa menneisyyttään muualla kuin mielikuvituksessaan, eikä siihen ole mitään tarvettakaan. Se oli sellainen, kuin se oli – tai oikeammin sanottuna sellainen, kuin se ei ollut. Menneisyytesi ei ole sellainen kuin sinä sen muistat, koska muistot vääristyvät ajan myötä.
Oman menneisyytensä penkomisesta ei olekaan oikeastaan mitään hyötyä, muuta kuin korkeintaan sen oivaltaminen, ettei siitä halua mitään. Muistamista ei tarvitsekaan suunnata menneisyyteen, vaan nykyisyyteen. Se mitä sinä oikeasti haluat muistaa, on Jumala. Hän on ikuinen, ja siksi Hänet pitää olla mahdollista muistaa myös nyt. Vain se, että haluat enemmän jotain muuta voi olla esteenä sille, että muistaisit Hänet.
Anteeksiantamisesi hyöty tulee aina sinulle itsellesi. Kun annat anteeksi, alat vähitellen ajattelemaan, että sinäkin olet syytön ja ansaitset vain hyvää. Perimmäinen anteeksiannettava on oikeastaan ajatus itse keksimästäsi ”toisesta” tahdosta sen ottamasta muodosta riippumatta. Siitä seuraavat muut asiat ovat vain seurausta siitä – eivätkä ne ole todellisia, koska nehän ovat seurausta ajatuksesta mitä jos olisi jotain muuta.
Jos siis jokin valintasi aiheuttaa sinussa syyllisyydentuntoa, on se varma merkki egon tavoitteista. Ja jos silloin valitset toisella tavalla, kiellät egon valitsemisen seurauksilta ”todellisuuden” nykyhetkessä.